Kun tyttäreni kuoli äkillisesti marraskuussa 2018, etsin itselleni surukorua, jonka olisin pukenut hautajaisiin ja pitänyt ranteessani myös arkena. Halusin ehdottomasti rannekorun, joka näkyisi itselleni, mutta myös muille. Korun, joka olisi kertonut kaikille, että minulle on tapahtunut jotakin kauheaa ja että kannan sydämessäni valtavaa surua, tuskaa ja kaipausta. Korun, jota olisin voinut ikävän hetkinä hypistellä, silittää ja tunnustella.

Olisin tarvinnut korun, joka olisi maadoittanut ja rauhoittanut hetkinä, kun suru ja lohduttomuus meinasivat ottaa minusta yliotteen. Korun, joka olisi muistuttanut epätoivon hetkinä ”on lupa surra, on lupa olla surullinen”.